Jos suomalaisen kulttuurin kentässä on 2000-luvun ensimmäisten vuosikymmenten aikana tapahtunut yksi iso muutos, trendinvaihdos, koskee se eittämättä museoiden roolia. Museon imago kulttuurilaitoksena on muuttunut pölyttyneestä seksikkääksi, ja mikä tärkeintä, suuri yleisö on löytänyt tiensä museoihin sankoin joukoin. Samaa kehitystä on toki ollut havaittavissa maailmanlaajuisesti, mistään yksin suomalaiselle kulttuuripiirille ominaisesta muutoksesta ei ole kyse. Meillä muutos on kuitenkin ollut monia verrokkimaita vieläkin rajumpi. Mistä tämä johtuu, ja miksi museot ovat yhä 2020-luvulla niinkin tärkeitä kuin ovat?
Museokortti oli jättimenestys
Yhteys vuonna 2015 lanseeratun Museokortin ja kotimaisten museoiden rajuun nousuun lähteneiden kävijämäärien välillä on selkeä. Toki trendi oli ollut nousujohteinen jo ennen uuden kansallisen lipputuotteen lanseeraamista, mutta todellinen museokäyntien buumi alkoi sen myötä.
Kortilla pääsee siis nykyisin yli 300 museoon ympäri Suomea, Hangosta Inariin. Vuonna 2022 12 kuukauden kortin hinta oli 74 euroa, joskin alennuskampanjoitakin on silloin tällöin. Hinta ei tosiaankaan ole paha, jos miettii esimerkiksi Kiasman normaalin pääsylipun 18 euron hintaa.
Museokortti on tehnyt etenkin lyhyistä museopiipahduksista erittäin suosittuja, ja samalla myös kynnys ison näyttelyn vierailuun useampana eri päivänä madaltuu, kun ei tarvitse joka kerta pulittaa uutta pääsylipun hintaa. Toisaalta myös sellaisissa museoissa vierailu tuntuu helpommalta, jotka eivät tavallisesti aihepiirinsä puolesta olisi lähtökohtaisesti niin kiinnostavia – vierailu kun ei maksa yhtään ylimääräistä!
Museot ovat onnistuneet uudistumaan
Siinä missä Museokortti on toki sekin selkeä osoitus Suomen museokentän uudistumiskyvystä, voi laajemmaltikin kiitellä museoiden halua ja kykyä mennä eteenpäin ja kehittää toimintaansa. Näyttelykokemus on enää harvoin pelkkää pölyisten vitriinien takaa nuolenkärkien ja vanhojen kolikoiden tihrustelua – vaikka sellaisellekin eittämättä on sijansa! Harvassa ovat kuitenkaan ne merkittävän kokoluokan museot, joissa näyttelyiden lavastamiseen ja käsikirjoittamiseen ei todella olisi panostettu tai joissa ei olisi tuotu multimediaelementtejä mukaan näyttelykokemusta elävöittämään.
Perinteisen näyttelytoimintansa ohella museot ovat kehittäneet myös muuta oheistoimintaa. Opastusten kirjo on laajentunut, museokahviloihin on panostettu ja museoiden tiloissa järjestetään paljon myös sellaista kulttuuritapahtumaa, joka ei suoraan teemaltaan ja sisällöltään liity yksittäisen museon ydinalueeseen. Museot ovat osittain ottaneet omakseen laajempaa kansalaiskulttuurikasvatuksen tehtävää samaan tapaan kuin kirjastolaitos on jo pitkään tehnyt.
Kasvaneet kävijämäärät ja Museokortin myyntimäärät ovat toki omalta osaltaan auttaneet museoita kehittämään omaa toimintaansa: tulot ovat lisääntyneet. Museot eivät enää paini kroonisen rahapulan kanssa samaan malliin kuin menneisyydessä – joskaan mistään yltäkylläisyydestä ei voida vieläkään puhua.
Samalla julkinen sektori on alkanut ottaa museot yhä vakavammin ja esimerkiksi kunnissa museot nähdään sellaisena matkailun vetonaulana, jota ne todellisuudessa ovatkin.
Internet on tukenut, ei uhannut
Siinä missä internet on tehnyt hallaa esimerkiksi perinteiselle kivijalkakaupalle, ei sama prosessi ole toistunut museoiden kohdalla – vaikka sitäkin vuosituhannen alussa vielä pelättiin. Näyttää kuitenkin siltä, että museokävijät tahtovat nimenomaisesti säilyttää perinteisen fyysisen näyttelykokemuksen, eikä verkon välityksellä tapahtuvat kokoelmien selaaminen voi korvata sitä. Sen sijaan verkkoympäristöstä on tullut museoille tärkeä kumppani markkinoinnin ja näkyvyyden orgaanisen saavuttamisen myötä. Viimeistään Instagram on tehnyt museoista trendikkäitä, mistä vaikkapa Helsingin Amos Rex -taidemuseon jonojen pituus puhuu omaa kieltään.
