Teknologia ja taide eivät välttämättä äkkiseltään vaikuta kaikkein yhteensopivimmalta käsiteparilta. Teknologia on kovaa ja laskelmallista, kylmää ja elotonta. Taide on puolestaan eloisaa, ilmaisuvoimaista ja lämmintä. Ensinnäkin, nämä stereotypiat ovat auttamatta vääriä, eivätkä kestä kummankaan käsitteen lähempää ja monipuolista tarkastelua. Toiseksi, teknologia ja taide ovat käytännössä aina olleet liitossa – miettikää vaikka sellaista renessanssineroa kuin Leonardo Da Vinci.

Toki on niin, että nykyisin taiteilijat ovat ehkä kiinnostuneempia teknologiasta kuin insinöörit taiteesta. Suunnittelutyön myötä kuitenkin myös taiteilijat ovat edelleen mukana teknologian kehittämisessä. Tässä suunnittelussa on yhä enemmän ymmärretty paitsi estetiikan merkitys, myös käyttökokemuksen taiteellinen ulottuvuus. Mutta miten nykytaiteilijat lähestyvät teknologiaa työskentelyvälineenä? Kun 2020-luvun taiteilija lähestyy teknologiaa päämäärän sijaan välineenä, mitä syntyy, ja mitä apua teknologiasta nykytaiteilijalle on?

Teknologia ja taide lyövät kättä 1960-luvulla

Muun muassa värien ja maalaustekniikoiden, arkkitehtuurin ja perspektiivien, ajattelun paradigmoista puhumattakaan – näiden kautta teknologian kehitys on aina ollut läsnä taiteessa. Selkeä ja hieman mutkia suoraksi vetävä esimerkki: tuubin keksimisen voidaan sanoa mahdollistaneen impressionistisen taidesuuntauksen synnyn.

Nykytaiteen ja teknologian (post-)moderni liitto alkaa kuitenkin vuoden 1967 New Yorkista, jossa John Cage, Robert Rauschenberg, Robert Whitman ja Yvonne Rainer lähtivät tekemään yhteistyötä Bell Laboratories -teknologiayhtiön kanssa. Tämän joukon esitykset ja työt loivat pohjaa nykytaiteen ja modernin teknologian liitolle, joka nyttemmin tuntuu kiinteältä ja luonnolliselta, oikeastaan erottamattomalta.

1990-luvulla internet ja taide löytävät toisensa

Yksi viimeisten vuosikymmenien eittämättä tärkeimpiä teknologisia keksintöjä on internet. Toki sanan ”keksintö” käyttäminen tästä jatkuvan prosessin ja käynnissä olevan myllerryksen tietoverkosta, joka on nyttemmin niin kiinteä osa koko kulttuuriamme, on monella tapaa alimitoitettua ja vähättelevää. Joka tapauksessa, olisi ollut silkka mahdottomuus, etteivätkö nykytaide ja internet olisi löytäneet toisiaan.

Internetin aikakauden alun myötä digitaalinen teknologia oli kaikkien huulilla. IT-kupla ja -huuma saivat toki nykytaiteilijoilta myös irvailua osakseen, mutta monet taiteilijat ottivat uuden välineen haltuun. Digitaalinen teknologia mahdollistaa entistä huomattavasti nopeamman työskentelyn myös taiteilijoilta, ja vaikkapa valokuvataiteen digitekniikka on todella mullistanut. Filmikuvaajat ovat enää häviävän pienessä vähemmistössä, eikä heistäkään moni ole täysin kieltäytynyt digitaalisesta jälkikäsittelystä. Kotimaisen digitaiteen yhdeksi nostoksi voisi ottaa turkulaisen kahden hengen taiteilijaryhmä IC-98:n, joka on erityisen tunnettu ns. elävistä tauluistaan.

Sosiaalisen median voidaan senkin sanoa synnyttäneen aivan uudenlaista taidetta – nykytaiteen saralta esiin nostettakoon vaikkapa Amalia Ulman, jonka teokset voivat näyttää ensi vilkaisulta melko tavanomaisilta Instagram-näppäyksiltä, mutta joissa sukupuolen, luokan ja seksuaalisuuden teemat ovat aina läsnä.

Kaiken galleriataiteen ohella on koko ajan elänyt myös erilaisia omaehtoisia digiajan taidemuotoja, kuten demoscene ja pikselitaide. Näiden luojilla ei ole välttämättä ajatuksena mieltää itseään taiteilijoiksi tai saada teoksiaan taidemusoihin, mutta tämä ei silti vähennä diginatiivin ITE-taiteen arvoa.

Digitaalinen teknologia, teosten interaktiivisuus ja tekoäly

Digitaalinen teknologia on mahdollistanut nykytaiteilijoiden tuoda teoksiinsa interaktivisuutta eli vuorovaikutusta teoksen ja sen katsojan välille ennen näkemättömällä tavalla. Hyvänä esimerkkinä tästä voi toimia brittiläisen Angela Bullochin taide, jossa katsojan useimmiten on oltava aktiivinen ”herättääkseen” teoksen.

Tekoäly on sekin aihe, joka kiinnostaa nykytaiteilijoita monelta kantilta. Yksi tekoälyn taiteessa hyödyntämisen pioneereja on Gustav Metzger (1926–2017), joka jo 1960-luvulla kiinnostui ”automaattisesti luovan” taiteen mahdollisuuksista. Hän on sekoittanut tietokoneohjelmointia ja orgaanista materiaalia luovin ja näyttävin tavoin, mutta hänen työnsä eivät milloinkaan ole olleet pelkästään kauniita katsella – Metzger tunnettiin myös poliittisena aktivistina.

Vastareaktiot olivat väistämättömiä

Parhaiden dialektiikan oppien mukaisesti reaktio aiheuttaa aina vastareaktion. On kuultu monenlaisia puheenvuoroja, joiden mukaan digitaalisuus ei kuulu taiteeseen: usein kuulee sanottavan, ettei digitaalinen piirtäminen ole taidetta. Samaten videotaidetta väitetään suorastaan rappiotaiteeksi, ja moni jättää videoteokset kokonaan vailla arvoa.

Näissä vastareaktioissa on kuitenkin väistämättä ja poikkeuksetta häviävän ja ymmärtämättömän puheenvuoron leima. Nykytaidetta ja digitaalisuutta ei voi erottaa, sillä digitaalisuus ei ole katoamassa elämästämme näillä näkymin mihinkään – vaikka sen rooli varmasti muuttuukin.