Jukka Salonen

Kolmiulotteinen tulevaisuus

3D-tulostaminen mullistaa nykyään tuotantoa, lääketiedettä, suunnittelua ja jopa ruokaamme. Se tuo myös museoille uusia mahdollisuuksia esineiden kanssa. Samalla se vaatii myös uudenlaista osaamista ja monta erilaista osaajaa. Tässä artikkelissa seuraamme yhden esineen muuttumista museoesineestä 3D-tulostetuksi objektiksi, jota saa koskettaa ja katsoa lähempää. Artikkeli avaa myös näkökulman siihen, minkälaista osaamista tämä on vaatinut.

Ennen kuin esinettä aletaan 3D-printtaamaan, pitää tietää mihin tarkoitukseen tuloste on tarkoitettu. Pitääkö sen kestää koskettelua, tai vaikka näyttää aidolta läheltä katsottuna? Esineiden 3D-mallintaminen ja printtaaminen vaatii omaa osaamistaan, enkä edes yritä mennä sisään itse mallinnukseen. Sille on omat osaajansa. Heidän pitää kuitenkin ottaa huomioon useita eri tekijöitä, esimerkiksi esineen pinnan sekä sisäisten tukirakenteiden tulee kestää se, että esinettä käsitellään. Yleisin käytetty aine museoiden esinetulostuksissa vaikuttaa olevan muoviresiini.

Esimerkkitapauksessamme kyseessä oli Turun Museokeskuksen Saariston aikamatka -laatikko, jonka tarkoitus on tarjota museokokemuksia museoiden ulkopuolella (https://www.turku.fi/saaristonaikamatka). Laatikoita sisältöineen lainataan ihmisille, joten niissä olevien esineiden pitää kestää koskettamista ilman että maali alkaa kesimään. Samoin nykytilanteessa niiden tulee myös kestää desinfiointiainetta. Tällä kertaa mallintamisen kohteena oleva esine oli pieni puinen lelulehmä. Alkuperäisesine oli ällistyttävän aidon oloinen, mutta se olikin selkeästi kotona tehty. Lahjoitus, joka sisälsi lelun, oli peräisin maatilalta ja edellisen vuosisadan alkupuolelta. Todennäköisesti tekijällä on ollut malleja mistä katsoa. Koska alkuperäisesine on hyvin pieni, on se tässä tapauksessa myös suurennettu.

Tällä kertaa työpöydälleni laskeutui siis neljäkymmentä muovista tulostettua lehmää, jotka piti saattaa alkuperäisen näköisiksi. Tässä vaiheessa sain viimeisen naurun, olenhan lapsesta asti rakennellut ja maalannut miniatyyrejä ja kaikenlaisia ukkeleita. Harva uskoi, että tästä voisi tulla työsarkaa. Tähän mennessä olin toteuttanut Turun Museokeskuksen kanssa jo vastaavan projektin luisista lusikoista, joten siksi sain lehmätkin tehtäväkseni.

Lehmät muoviasussaan ennen maalausta.

Lehmät muoviasussaan ennen maalausta. Kuva: Jukka Salonen

Kosketeltavan esineen kanssa pitää lähteä siitä, että sen pinnan tulee tuntua mahdollisimman aidolta. Tästä syystä esineen raaka-aine resiini ilahdutti minua, sillä sen pinta vaatii paljon vähemmän käsittelyä kuin filamentti. Ennen pohjamaalia pesin miniatyyrit kuumalla vedellä ja astianpesuaineella, että sain öljyt ja muun maalin tartuntaa haittaavan lian pois pinnasta. Samalla katsoin, että pinta vastaa muutenkin mahdollisimman tarkasti alkuperäistä. Tässä vaiheessa olen käyttänyt eri projekteissa niin skalpelleja, veitsiä ja hiekkapaperia, kuin jopa erikeepperiä.

Pohjamaalattuja muovilehmiä.

Pohjamaalattuja muovilehmiä. Kuva: Jukka Salonen.

Itse maalaus oli yksinkertaista. Koska alkuperäinen esine oli paksusti maalattua puuta, lähdin vain siitä, että kopionkin pohjamaalaa paksusti. Käytin tässä tapauksessa pensselillä laitettua valkoista väriä, mutta sen olisi myös voinut laittaa spraylla. Yleisimmät pohjavärit ovat musta ja valkoinen, mutta väri olisi voinut olla muutakin. Tässä tapauksessa pohjalle sävytettyä valkoista, sitten ruskeat täplät sekä päälle vielä kerros veteen sekoitettua sävytettä, jotta kaikki näyttää vähän vanhalta ja käsitellyltä. Silmät laitoin kapealla tussilla.

Mallikappale ja maaleja.

Mallikappale ja maaleja. Kuva: Jukka Salonen.

Käytän yleensä moderneja Miniature Painterin tai Vallejon valmistamia miniatyyrimaaleja, enkä koske esimerkiksi ennen suosittuihin Humbrolin maaleihin. Vaikka välineissä ei tarvitse lähteä niin sanotusti hifistelyyn, pitää myös hyväksyä, että tarvitsee kunnon välineet. Sanoin jo ensimmäisen projektin kanssa, että tahdon sitten kunnon välineet enkä mitään kaapin pohjalla vuosia kuivuneita askartelutarvikkeita.

Lauma valmiina.

Lauma valmiina. Kuva: Jukka Salonen.

Lopuksi lakkasin kaiken ensin kestävällä mattalakka-spraylla. Päälle lisäsin paksun kerroksen kiiltävää lakkaa pensselillä, koska alkuperäismallin väri kiilsi vielä kymmenien vuosien jälkeen. Värejä oli testattu pyyhkiä desinfiointiaineella, jotta nähtäisiin kestääkö väri sen. Tämä tosin oli todella pieni huoli, sillä voin kokemuksesta kertoa, että kyseiset värit eivät kuivuttuaan lähde muulla kuin autopuolen teollisilla aineilla. Märän maalin voi vielä pyyhkiä pois. Äitini ei ikinä saanut tietää, että teininä kaadoin vahingossa purkin valkoista maalia olohuoneen pöydälle. (Sori äiti!)

Kirjoittaja on paimiolainen museo- ja kulttuurialan sekatyöläinen ja filosofian maisteri, joka unelmoi väitöskirjasta ja juo liikaa kahvia.

Comments are closed.