Marika Österlund

Kokoelmiin koottu kuolema: Ajatuksia ihmisjäänteistä museoiden kokoelmissa

Ihmisjäänteet ovat korvaamaton tiedonlähde menneestä, mutta niiden käyttöön tutkimuksissa ja museokokoelmissa sisältyvä eettinen vastuu vaatii toteutuakseen tapauskohtaista pohdintaa ja jatkuvaa uudelleenarviointia.

Loogisimmissa ja tietty päämäärä mielessä koostetuissa museokokoelmissakin risteävät eri aikakaudet ja niihin liittyvät vaatimukset muun muassa eettiseltä kannalta. Kokoelmaesineiden elinkaaren aikana niihin liitetään monia eri merkityksiä. Valmistus- ja käyttöaikaan liittyvät merkitykset eroavat löytökontekstin aikana niihin liitetyistä merkityksistä sekä museoinnin yhteydessä syntyneistä merkityksistä. Näiden vaatimusten ristitulessa on museotyöntekijöiden kyettävä toimimaan niin, että menneisyyden ihminen saa reilun kohtelun ja museovierailija ymmärrettävän kokemuksen. Tässä artikkelissa tarkastelen museokokoelmiin liittyviä eettisiä haasteita kokoelmissa olevien ihmisjäänteiden kautta, jotka ovat eettiseltä kannalta kokoelmaesineinä erityisen herkkiä.

Ihmisjäänteet kokoelmissa: Esineitä vai jotain muuta?

Jo 1700–1800-luvuilla antikvarianismin myötä tutkittavaksi ja kokoelmiin päätyneet ihmisjäänteet nähtiin sen saamassa kritiikissä erityisen groteskiksi osaksi tutkijoiden työtä. Jäänteiden tutkimus venytti yhteiskunnassa hyväksyttäväksi koetun toiminnan rajoja, ja rajuimmassa kritiikissä tutkijoiden vitriinit olivat täynnä ”haisevia ja mätäneviä” löytöjä. Viimeisinä vuosikymmeninä on keskustelua herättänyt ihmisjäänteiden palauttaminen alkuperäisille yhteisöilleen erityisesti, kun niiden alkuperäisenä syynä liittää ne kokoelmiin on ollut kolonialismi ja muu ihmisryhmiä alempiarvoiseksi arvottava toiminta. Ihmisjäänteitä on hyödynnetty jo vuosisatoja laittamalla niitä esille myös muualla kuin museoympäristössä. Esimerkkinä voisi esittää kristinuskossa, erityisesti katolilaisessa perinteessä, uskonnollisiin ja poliittisiin tarkoituksiin käytetyt ruumiit ja ruumiinosat. Pyhimysten haudoilla esillä olevat reliikit ovat kokeneet prosessin, jossa ihmisjäänteet ovat muuttuneet esineiksi. Tämä prosessi liittyy olennaisesti myös museoitujen ihmisjäänteiden kokemaan muutokseen ihmisistä esineiksi, vaikka lähtökohdat jäänteiden hyödyntämiselle ovatkin erilaiset.

Kuva 1. Uusi Suomi uutisoi vuonna 1923 kuopiolaisten varsin kepeästä suhtautumisesta museon kokoelmiin liitetystä ihmisluurangosta.

Kuva 1. Uusi Suomi uutisoi vuonna 1923 kuopiolaisten varsin kepeästä suhtautumisesta museon kokoelmiin liitetystä ihmisluurangosta.

Karkeasti ajatellen ihmisjäänteiden etäännyttäminen niiden ihmisyydestä siis mahdollistaa niiden lisäämisen kokoelmiin sekä niiden tutkimuskäytön. Yksi merkittävä ihmisjäänteiden museointia koskeva ongelma onkin, että niihin kohdistettu toiminta vie ihmisarvon ja arvokkuuden joko yksittäiseltä ihmiseltä tai ihmisryhmältä. On olennaista pohtia jokainen ihmisjäännetapaus erikseen, sillä vaikka ihmisen kuolemaan liittyy yleisesti eri kulttuureissa kuolemanjälkeistä kulttuurista toimintaa, ei voida olettaa, että tämä toiminta ja merkitykset ulottuisivat aina itse ihmisjäänteisiin. Kuolemaan liittyvät rituaalit eivät kuitenkaan ole sen merkityksettömämpiä, oli niiden syynä sitten tuottaa lohdutusta yhä eläville tai liitetäänkö niissä itse jäänteisiin pyhyyttä tai muita merkityksiä. Tärkeää on siis pohtia kokoelmiin sisällytettyjä jäänteitä muun muassa niiden merkitysten kautta mitä yhteisö niille antaa, sen kautta mitä jäänteet tarjoavat tutkimukselle sekä suhteuttaa se myös niihin ajallisiin konteksteihin, missä jäänne toimii.

Kuva 2. 1600-luvulle ajoitettu anatominen malli ei ole ihmisjäänne, mutta muistuttaa niistä asioista, joiden varassa ihmisjäänteet ovat päätyneet myös museoiden kokoelmahyllyihin ja vitriineihin. Länsimaisessa dualismissa ja lääketieteessä ruumis ja sielu on nähty erillisinä toisistaan, mikä on mahdollistanut niiden käytön tutkimuksen kohteena ja kokoelmissa. Miniatyyrin norsunluinen naishahmo makaa sarkofagia muistuttavalla alustalla. Kuva: Satakunnan Museo

Kuva 2. 1600-luvulle ajoitettu anatominen malli ei ole ihmisjäänne, mutta muistuttaa niistä asioista, joiden varassa ihmisjäänteet ovat päätyneet myös museoiden kokoelmahyllyihin ja vitriineihin. Länsimaisessa dualismissa ja lääketieteessä ruumis ja sielu on nähty erillisinä toisistaan, mikä on mahdollistanut niiden käytön tutkimuksen kohteena ja kokoelmissa. Miniatyyrin norsunluinen naishahmo makaa sarkofagia muistuttavalla alustalla. Kuva: Satakunnan Museo

Ihmisjäänteet, kuten myös muut kokoelmaesineet, saattavat asettaa omalla olemassaolollaan haasteita sille, että ne sijaitsevat kokoelmissa. Tarkoitan tällä sitä, että se ajallinen konteksti, jossa jäänteet ovat tulleet osaksi kokoelmia, on saattanut olla huomattavasti erilainen kuin se tilanne, jossa kokoelmia hyödynnetään. Museoiden kokoelmapolitiikassa on tehty suuriakin muutoksia, mutta ne perusteet, joilla esineitä on kokoelmiin aiemmin valittu, vaikuttavat myös siihen, kuinka museoiden tulisi toimia nykyhetkessä.

Tämä artikkeli on vain pintaraapaisu siihen laajaan, mielenkiintoiseen ja museoeettiseltä kannalta tärkeään pohdintaan, miksi ja miten ihmisjäänteitä tulisi hyödyntää ja sisällyttää kokoelmiin. Ihmisjäänteet tarjoavat menneestä yhä kehittyvien tutkimusmenetelmien kautta merkittävää tietoa, jota ei välttämättä ole mahdollista saavuttaa esineistön ja tekstilähteiden kautta. Eettinen vastuu ihmisjäänteiden museoinnissa ja tutkimuksessa on kuitenkin muistettava, ja sitä on tarpeen pohtia aina uudelleen. Tutkimuksellisen hyödyn varjossa ei tulisi myöskään unohtaa sitä ihmisyyttä, mikä jäänteisiin liittyy.

Kirjoittaja on maisterintutkintoaan viimeistelevä kulttuuriperinnön tutkimuksen opiskelija Turun yliopistossa ja kirjoittaa parhaillaan Pro gradu -tutkielmaa museokokoelmien muotoutumiseen liittyvistä eettisistä kysymyksistä.

KUVALÄHTEET

LÄHTEET

  • Alfonso, Marta P. & Powell, Joseph 2007: Ethics of Flesh and Bone, or Ethics in the Practice of Paleopathology, Osteology, and Bioarchaeology. Human Remains: Guide for Museums and Academic Institutions. Toim. Vicki Cassman, Nancy Odegaard ja Joseph Powell. Rowman & Littlefield Publishers, Inc, Lanham, New York, Toronto and Oxford.
  • Brooks, Mary M. & Rumsey, Claire 2007: The Body in the Museum. Human Remains: Guide for Museums and Academic Institutions. Toim. Vicki Cassman, Nancy Odegaard ja Joseph Powell. Rowman & Littlefield Publishers, Inc, Lanham, New York, Toronto and Oxford.
  • Goodnow, Katherine 2006: Why and When Do Human Remains Matter: Museum Dilemmas. Human Remains and Museum Practice. Edited by Jack Lohman and Katherine Goodnow. UNESCO and the Museum of London, London.
  • Harlin, Eeva-Kristiina 2008: Interreg IIIA-projektin loppuraportti. Recalling Ancestral Voices, Saamelaisen kulttuuriperinnön kartoitus. Saamelaismuseo Siida, Inari.
  • Hubert, Jane & Fforde, Cressida 2002: Introduction: the reburial issue in the twenty-first century. The Dead and their Posessions: The repatriation in principle, policy and practice. Toim. Cressida Fforde, Jane Hubert ja Paul Tumbull. Routledge, New York and London.
  • Kalela, Jorma 2000: Historiantutkimus ja historia. Gaudeamus, Helsinki.
  • Keene, Suzanne 2005: Fragments of the World: Uses of Museum Collections. Elsevier Butterworth-Heinemann, Oxford.
  • Lahti, Sofia 2014: Pyhimysten uudet ruumiit, eli millaisten esineiden luo pyhiinvaeltajat vaelsivat? Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla. Toim. Sari Katajala-Peltomaa, Christian Krötlz & Marjo Meriluoto-Jaakkola. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
  • Peltz, Lucy & Myrone, Martin 1999: ’Mine are the subjects rejected by the historian’: antiquarianism, history and the making of modern culture. Producing the Past: Aspects of Antiquarian Culture and Practice 1700-1850. Edited by Martin Myrone and Lucy Pelts. Ashgate, Vermont, USA.

Comments are closed.