Eva Mäkinen

Ahvenanmaan Enklingen Hermas – paljon enemmän kuin kotiseutumuseo

Hermasin museotila on 1800-luvun asussa säilynyt saaristolaistila, jossa aika näyttää pysähtyneen. Rahan puute ja sattuma ovat säästäneet tilan rakennukset ja irtaimiston poikkeuksellisena kokonaisuutena, jossa näkyy edelleen tilan viimeisen asukkaan Sven Karlssonin kädenjälki.

Ahvenanmaalla, Kumlingen kuntaan kuuluvalla Enklingen saarella sijaitsee kesäaikaan auki oleva museotila Hermas. Enklingeen pääsee yhteysaluksella joko Ahvenanmaan suunnasta Vårdön Hummelvikista tai mantereelta Kustavin Vuosnaisista. Omalla veneellä voi kiinnittyä vierassatamaan ja napata rannasta lainapyöriä, joilla pääsee mukavasti parin kilometrin matkan museolle. Museon sisäänkäynti johtaa aika perinteiseen kotiseutumuseon näyttelytilaan, jossa on kalastusvene sekä valokuvia enklingelaisesta kalastuksesta 1900-luvun alkupuolella. Myöhemmin kuulemme, että vene on Hermasin viimeisen asukkaan Sven Karlssonin itse veistämä.

Koskemattomana säilynyt saaristotila, jolla on mielenkiintoinen historia

Hermas on vanha, täydellisenä kokonaisuutena säilynyt saaristotila. Kaikki rakennukset ovat alkuperäisillä paikoillaan muodostaen karja- ja miespihan, joita erottaa talliosa. Rakennukset rajaavat pihoja, ja talliosassa on avoin katettu liiteri, josta voi sulkea veräjän erottaen näin pihat toisistaan. Rakennuksia on parikymmentä. Vain ihmiset ja eläimet, hajut ja äänet puuttuvat. Ne on itse kuviteltava. Tilalla ja sen rakennuksilla on mielenkiintoinen historia.

Pihapiiri on säilynyt ennallaan, mutta eläimet, ihmiset, äänet ja hajut pitää kuvitella. Kuva: Eva Mäkinen

Pihapiiri on säilynyt ennallaan, mutta eläimet, ihmiset, äänet ja hajut pitää kuvitella. Kuva: Eva Mäkinen

Tilan ensimmäinen tunnettu talonpoika oli Per Olsson, joka mainitaan Kustaa Vaasan aikaisessa maakirjassa vuodelta 1537. Hän oli ”räkningsman”, eli hänellä oli jonkinlainen veronkantoon liittyvä luottamustoimi. Tila oli siihen aikaan Enklingen suurin. Vuonna 1661 tila on merkitty valtion omistamaksi kruununtilaksi, samoin kuin muutkin Enklingen tilat. Samana vuonna tilalle muutti Herman Tomasson, jonka mukaan tila todennäköisesti on saanut nimensä. Hän oli uskottu mies, ja toimi lautamiehenä Kumlingen käräjäkunnassa.

Suomen sodassa 1808-09 Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf sovelsi ”poltetun maan taktiikkaa” ja määräsi itäahvenanmaalaiset kylät poltettaviksi. Väestö evakuoitiin Ahvenanmaan pääsaarelle. Näin haluttiin vaikeuttaa venäläisten joukkojen talvehtimista. Enklingen kylä poltettiin tammikuussa 1809. Jo saman vuoden keväällä kyläläiset palasivat ja aloittivat jälleenrakentamisen. Suurella todennäköisyydellä uudet rakennukset tehtiin vanhoille perustuksille. Hermasin tilan rakennukset on siis kaikki pystytetty vuoden 1809 jälkeen, mutta oletettavasti vanhoille paikoilleen.

Museon perustaminen

Hermasin tilalla asuivat viimeksi naimattomat sisarukset Edla (s. 1873) ja Augustin (s. 1882) sekä heidän sisarensa Annan poika, 1897 syntynyt Sven Karlsson. Edla ja Augustin kuolivat 1960-luvulla. Sen jälkeen Sven Karlsson asui tilalla yksin melkein kuolemaansa saakka 1973. Jo Sven Karlssonin eläessä Ahvenanmaan maakuntahallitus oli lähestynyt häntä ja ehdottanut tilan ostamista museoksi. Tilan ainutlaatuisuus ja kulttuurihistoriallinen arvo tuli siis Sven Karlssonin tietoon, ja hän suhtautui myönteisesti museoimishankkeeseen. Seurasaarisäätiöllä oli suunnitelmia 1960-luvulla siirtää osa Hermasin rakennuksista Helsinkiin. Onneksi ajatus ei toteutunut, vaan tila säilyi omalla paikallaan. Provenienssi, tilan tarina, olisi siirron myötä hävinnyt.

Päärakennuksen iso tupa, jossa on suuri tulisija, vuodekomerot neljälle, ruokapöytä tuoleineen ja erilaisia tarve-esineitä. Kuva: Eva Mäkinen

Päärakennuksen iso tupa, jossa on suuri tulisija, vuodekomerot neljälle, ruokapöytä tuoleineen ja erilaisia tarve-esineitä. Kuva: Eva Mäkinen

Sven Karlssonin kädenjälki näkyy museossa

Hermasin tilalla oli pitkään säilytetty kaikki, jopa rikki menneet esineet, ja muutenkin eletty pitkälti omavaraistaloudessa vanhojen tapojen mukaisesti. Elämä tai leipä ei ole ollut kovin leveää, omavaraisuus ja vanhaan tyytyminen on ollut osin pakon sanelemaa, ja nyt museo hyötyy siitä. Suurin osa käyttöesineistä on valmistettu tilalla. Museon periaatteena on ollut säilyttää kaikki alkuperäisillä paikoillaan. Niinpä esineet ovat pitkälti esillä siellä, missä Sven Karlsson on niitä käyttänyt. Rakennuksia on tarpeen mukaan korjattu ja restauroitu vanhan mallin mukaan. Osa Hermasin käyttöesineistä on hyvin vanhoja. Sven Karlssonilla on esimerkiksi ollut arkikäytössä puinen ruokalautanen, jossa on vuosiluku 1776. Tuvassa on myös tilan viimeisten asukkaiden henkilökohtaisessa käytössä olleet kolme puulusikkaa.

Sven Karlsson oli eräänlainen monitoimimies: laivanrakentaja, suutari, hienopuuseppä ja kalastaja. Tämä kaikki onnistui erilaisin itsetehdyin apuneuvoin, sillä hän oli invalidisoitunut jo 18-vuotiaana vahingonlaukauksen johdosta – luoti oli osunut toiseen jalkaan, joka jouduttiin amputoimaan. Hänellä oli polkupyörä, johon oli itse lisätty polttomoottori. Hevosta hän pystyi ajamaan, mutta traktorin ajaminen olisi ollut mahdotonta. Yksinään asuessaan Sven Karlsson asui ainakin talvisin pikkutuvassa, jossa hänellä oli samassa huoneessa keittiön ja makuuhuoneen lisäksi puusepän- ja suutarinverstaat. Hän teki kenkiä muillekin, sillä lestejä oli eri kokoisia ja mallisia. Pikkutuvassa on myös työkalut puisten kimpiastioiden valmistamiseen. Samaan aikaan kun suurin piirtein kaikilla Suomessa alkoi jo olla sähköt ja sisävessa, Sven Karlsson eli elämäänsä melkein 1800-luvun olosuhteissa.

Pikkutupa, jossa Sven Karlsson teki puhdetöitä ja nukkuikin, ainakin talvisin. Kuva: Eva Mäkinen

Pikkutupa, jossa Sven Karlsson teki puhdetöitä ja nukkuikin, ainakin talvisin. Kuva: Eva Mäkinen

Hermas kertoo tarinan elämästä saaristossa

Hermas on mennyttä elämäntapaa ja entisiä elinkeinoja kuvaava kotiseutumuseo, joka perustuu materian, museoesineiden ja rakennusten, kertomaan historiaan. Samalla se on sattumalta säilynyt kokonaisuus, jolla on tarina. Tilakokonaisuus autenttisine esineineen kertoo ihmisistä ja selviytymisestä karuissa oloissa. Historia tulee eläväksi rakennusten ja käyttöesineiden kautta, mutta vaatii oppaan, joka pystyy luomaan sillan menneisyyden materian ja museokävijän välille. Tarinaa ei ole ilman materiaa, mutta ilman opasta esineet ovat mykkiä.

Kirjoittaja on fil. yo, joka opiskelee Suomen historiaa Turun yliopistossa ja yhdistää kesäisin museoharrastuksen veneilyyn.

Comments are closed.